Salainen hyveeni

Pienen pojan oksennus. Isä istumassa toimettomana vieressä, kun bussi vilistää kaupungin läpi kohti Lauttasaarta. Tarvitsetteko muovipussia, kysyy naisääni takaa. Kiitos, mutta taitaa olla liian myöhäistä, toteaa isä. Tietämättä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Tai pitäisikö tehdä mitään. 

Näin ajattelin tänään aloittavani romaanin, jos olisin kirjailija.

Salainen hyveeni on kirjoittaminen. Aloitin aktiivisesti ilmaisemaan itseäni kirjoittaen parikymppisenä, lähes 20-vuotta sitten. Asuin kolmen hengen soluasunnossa Kalliossa, missä kaipasin usein juttuseuraa, mutta emme tavanneet viettää aikaa kämppiksinä keskenämme. Olimme jokainen omissa oloissamme.

Olen muuttanut kolmioon, meitä on siis kolme. Juuri nyt meitä on neljä, minä, viereinen, viereisen kaveri ja kaverin koira. Tämä ”teen muuta mitä haluan” on juuri tätä mitä juuri nyt teen! Minua siis ramaisee mutta minusta tuntuu paremmalta ahertaa näppäimistön kanssa kuin vetää ovi perässäni kiinni ja mennä nukkumaan. Koska meitä on neljä. En kuitenkaan saisi unta, sillä kuuntelisin lupaa milloin voin nukahtaa. Pidän tauon näppäimistön kanssa ja mietin pikaisesti, vetäisinkö sittenkin oven kiinni ja nukahtaisin, ilman lupaa? Sen teen, eikä se tunnu enää olenkaan vieraalta ajatukselta. Trek Chiang Mai on ensimmäisen tarinani nimi.  

Opiskeluaikoina löysin oman kirjoitusnurkkaukseni Lapin Ylioppilaslehdestä, missä pidin travelling without moving -kolumnia. Leijasurffauskärpäsen puraistua siirryin Surf&Kite - lehden vakituiseksi toimittajaksi usean vuoden ajaksi. Pöytälaatikkorunous jatkoi elämää.

Nauraa padan äärellä. Sydän sykkyrällä ilosta. Toivoa tuulta, kokea ihon lämpö. Päiväunien todellisuus. Olla vain. Levähtää lämpimään syliin. Juoda kupponen viileää. Kantaa kevyttä kuormaa. Kaipaus. Huojennus. On hyvä olla. Näin vain. Juuri näin. Täysin näin.

Odottaessa esikoistani 2,5 vuotta sitten, sisäinen kirjoituskoneeni virittyi äärimmilleen ja sisältäni tulvahteli tunteita ja ajatuksia odotutusaikaan, synnytykseen ja synnytystä seuranneeseen aikaan runokokoelman verran. Uskaltauduin monen kuukauden jälkeen luetuttamaan runoja vastikään synnyttäneillä ystävilläni, se oli melko jännittävää enkä meinannut rohjeta tehdä sitä. Mutta tein kuitenkin.

Niinä päivinä kun
itket
kiukuttelet
vaadit
huudat.
Niinä päivinä kun
kiihdyt
kiljut 

käsket
karjut.
Niinä päivinä lupaan
rakastaa sinut puhki.

Syksyllä kirjoitin elämäni ensimmäisen käsikirjoituksen lyhytdokumenttielokuvaan "No Pressure".
Hain AVEKilta käsikirjoitustukea saamatta sitä. Mutta sain palautetta.


Alkuvuodesta lähetin runokokoelmani Nuoren Voiman Liiton "Debytoi runoilijana" - runokilpailuun. Kilpailussa ei tullut menestystä, mutta tilasin arvostelupalvelun runoilleni ja sain jälleen palautetta kirjoituksilleni.


Olen pyörryksissä. En saamastani ammattilaisten antamasta hyvästä palautteesta, sillä sitä se ei ole ollut. Se on ollut hyvän sijaan enemminkin positiivista ja kannustavaa, ei niinkään kehuja sisältävää. Mutta palautteen avulla olen oivaltanut, että minulla on mahdollisuuksia kehittyä kirjoittajana. Ja se tie on pitkä.



Minun tulee rohjeta kirjoittaa enemmän, luetuttaa kirjoituksiani muilla, mutta ennen kaikkea järjestää enemmän aikaa lukemiselle.