Sain eilen päätökseen kaksi asiaa: hampaani
juurihoidon ja pedagogisen käsikirjoittamisen työpajan. Molempien läpikäymiseen
liittyi pientä kipuilua, tosin kipuilut poikkesivat hieman toisistaan.
Kipuilu juurihoidettavana on varmasti ihan ymmärrettävää, mutta mistä johtui kipuilu pedagogisen käsikirjoittamisen työpajan vetovastuullisena.
Lähdetään siitä liikkeelle, mitä kaikkea kivaa mä jo osaan pedagogiikkaan liittyen. No osaan ottaa aika helposti haltuun joukon vieraita ihmisiä raikkaassa ulkoilmassa ja opettaa heidät leijalautailemaan kuudessa tunnissa. Osaan suunnitella opetustapahtumia, vetää vuorovaikutteisia valmennuksia ja reflektoida omaa ja muiden toimintaa. Osaan huomioida erilaiset oppijat.
Olen taitoihini verrattain ihan tyytyväinen vaikka ainahan on kehittymisen varaa. Aina.
Vaikka olen kokenut ja sertifioitu ulkoilmalajin opettaja ja opekorkeesta valmistunut pedagogi, en ole koskaan aiemmin rakentanut saatika vetänyt pedagogisen käsikirjoittamisen työpajaa. En koskaan. Kokemani kerta oli ensimmäinen. Joten kun lähdin lanseeraamaan työpajaa, en vielä ollut ihan varma, osaanko sen toteuttaa. Siis oikeastihan mulla oli vahva usko, että osaan, mutta periaatteessa en omannut aiempaa näyttöä siitä. Astuin henkilökohtaisesti alueelle, missä en omaa raudankovaa kokemusta, vain mielettömän paljon intoa ja halua kokeilla ja kehittää pedagogisia taitojani.
Kipuilin.
Pieneen mieleeni tulvahti kysymysten ruuhka: Onnistunko rakentamaan kiinnostavan kokonaisuuden, mikä johtaa oppimiseen? Miten saan osallistujat sitoutumaan oppimistehtäviin? Miten onnistun fasilitoimaan työpajaa antaen tilaa osallistujien ajatuksille ja kokemuksille? Enhän astu liian isoihin saappaisiin, oi enhän?
Kuva banaanista napattu toisessa valmennettavien kanssa järjestetyssä lähitapaamisessa.
Kokeilu kannatti vaikka kaikkea kamalaa pääsikin tapahtumaan kuten vaikkapa pilvipalvelussa sijainneeseen oppimisympäristöön liittyvät kirjautumishaasteet ja Google docsin yksityisasetuksista johtuneet dokumenttien näkyvyysongelmat. Valitsin myös ihan typerän menetelmän työpajan oppimistavoitteiden väliarviointiin. Eikö kuulosta aivan kamalilta mokilta?! ;)
Kuvassa ote Petran hienosta kässäristä. Kestin kipuilun ja tiedättekö mistä arvelen sen osittain johtuvan? Valitsin työpajan didaktiviseksi lähestymistavaksi tutkivan
oppimisen toimintakulttuurin, missä korostetaan jaettua asiantuntijuutta
ja sosiaalista tiedonrakentelua. Toisin sanoen lähdin vetämään työpajaa itsekin
oppijan roolissa asenteella kokeillaanpa ja katsotaanpa yhdessä, mitä tässä
saadaan aikaiseksi. Kokeilu kannattaa!
Työpajassa kaikkein parasta oli mun ”asiakkaat” eli
porukka, joka osallistui työpajaan. Tämä porukka teki työstäni myös astetta
vaikeampaa, sillä työpajaan osallistujat ovat timanttisen valmentajataidon ja
kokemuksen omaavia asiantuntijoita, jotka
käyvät jo oman työnsä ohella valmentamassa muita. He omasivat
siis jo lähtökohtaisesti raudankovaa kokemusta pedagogiikkaan liittyen. Hui!
No nyt ne ovat ohi, hampaani juurihoito ja pedagogisen käsikirjoittamisen työpaja. Juurihoitohommia en toivo kohtaavani tulevaisuudessa, mutta valmennustyöpajan vetohommia sitäkin enemmän.
Olen äärimmäisen kiitollinen työnantajalleni, että pääsin kokeilemaan kykyjäni valmennustyöpajan vetäjänä ja samalla hyödyntämään pedagogista osaamistani ja kerryttämään kokemustani fasilitaattorina.
Isoin kiitos kuuluu kuitenkin työpajaan osallistuneille, jotka mahdollistivat ryhmässä oppimisen ilon.
Kuin siistii!
No nyt ne ovat ohi, hampaani juurihoito ja pedagogisen käsikirjoittamisen työpaja. Juurihoitohommia en toivo kohtaavani tulevaisuudessa, mutta valmennustyöpajan vetohommia sitäkin enemmän.
Olen äärimmäisen kiitollinen työnantajalleni, että pääsin kokeilemaan kykyjäni valmennustyöpajan vetäjänä ja samalla hyödyntämään pedagogista osaamistani ja kerryttämään kokemustani fasilitaattorina.
Isoin kiitos kuuluu kuitenkin työpajaan osallistuneille, jotka mahdollistivat ryhmässä oppimisen ilon.
Kuin siistii!