Terveiset kasvatustieteiden perusopintojen parista! Meneillään on Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -kurssi, minkä tiimoilta kertaan jo aiemmin oppimaani liittyen kasvatussosiologiaan, sosialisaatioprosessiin ja erilaisiin kohtaamisiin kasvatuksen ja koulutuksen kentillä.
Tässä yksi essee teoksen Kohtaamisia kasvatuksen ja koulutuksen kentillä. Erontekoja ja yhdessä tekemistä artikkeliin "Mitä lapsemme osaa? Vanhemmat arvioivat ensimmäisiä kouluvuosia."
Esikoiseni ollessa puolivuotias, kerroimme lapsemme isoisälle, että toivomme lapsesta tulevan sirkuskoulun johtaja. Sirkuskoulun ideologiassa meitä viehättää tekniikka, taito ja voima yhdistettynä taiteellisesti viritettyyn humoristiseen näytelmään. Lapsemme insinööri-isoisä kimmastui ajatuksesta jakaen oman toiveensa, hänen mielestään viisampaa olisi ohjata lapsi matemaattisten opintojen pariin.
Teoksen artikkelissa tarkastelukohteena on vanhempien lapsestaan tekemät päätelmät kykyjen ja osaamisen suhteen koulun aloittamisen jälkeen, kuinka lapsen vanhemman koulutus ja lapsen sukupuoli vaikuttavat päätelmiin ja mitä lapsesta tehdyt arvioinnit merkitsevät käsitykselle, joka vanhemmille syntyy lapsen koulunkäynnistä. Vanhempien ja isoisän päätelmät puolivuotiaan kykyjä kohtaan ovat rajattomat, samoin toiveiden arkku. Äitinä minulla on lukuisa määrä toiveita esikoiseni tulevaisuuden valintojen eteen niin harrastuksiin, koulutukseen kuin ystäväpiirinkin liittyen. Toivoisin hänen tekevän valintoja toisin kuin mitä itse olen tehnyt itsenäisesti tai vanhempien ohjaamana. Harrastuksista telinevoimistelu tekisi lapsestani minua notkeamman ja opiskelut sosiaalityön parissa antaisivat eväät tehdä merkityksellistä työtä vaikkapa nuorisotyön parissa. Toiveitani tukee sataprosenttinen usko hänen kykyihinsä toteuttaa toiveeni, mutta kasvun vuodet vauvasta kouluikäiseksi opettaa meille vanhemmille lisää lapsemme temperamentista ja mielenkiinnon kohteista ja samalla vahvistaa käsityksiämme hänen kyvykkyydestään sirkuskoulun johtajaksi. Entä jos hänellä ei pysy sirkuspallot kädessä alkuunkaan? Tai jos häntä ei vain kiinnosta sirkustemppuilut? Eroaako ammatillisen koulutuksen saaneen isän päätelmät korkeakoulutuksen saaneen äidin päätelmistä lapsen kykyjä kohtaan? Kasvattajana minulla on valtavat mahdollisuudet ja voimat vaikuttaa lapseni omiin itseään koskeviin arvioihin itsestään sirkuskoulun johtajana, sillä jos itse uskon niihin, lapsenikin uskoo. Mutta artikkelista löytyy kiinnostava näkökulma liittyen lapsen tapaan käsitellä koulussa kohtaamiaan epäonnistumisia liittyen koulun yksinoikeuteen määrittää, mikä on arvokasta kyvykkyyttä. Voiko asian tulkita niin, että jos vanhemmat ja lapsi uskoo lapsen omiin kykyihin sirkuskoulun johtajana, mutta koulu arvioi sirkustemppujen sijaan lapsen matemaattisia taitoja, koulu päättelee helposti lapsen olevan lahjaton matemaattisissa ongelmanratkaisutaidoissa, kun kotikasvatuksesta puuttuu (isoisää lukuunottamatta) usko tai erityinen halu uskoa lapsen matemaattisia kykyjä kohtaan?
Sisimmässäni toivon, etteivät toiveeni lapsen tekemiin valintoihin harrastuksistaan ja opiskeluistaan näkyisi eikä kuuluisi osana kasvatustani. Sisimmässäni toivoisin lapseni löytyvän vanhempien sijaan itselleen mieleisiä sisältöjä elämään. Mutta onko mahdollista, ettei toiveeni vaikuta lapsen valintoihin?
Artikkelin esittämän tiedon pohjalta voi todeta, että lapsen kykyihin uskomisen kannalta on rikastavaa, että vanhemmilla on eritasoiset koulutukset. Korkeakoulutettuna minun uskotaan liittävän lapseemme enemmän tiedollis-kielellistä kyvykkyyttä kun taas ammattikoulutuksen omaavana lapsemme isän uskotaan liittävän lapseemme enemmän käytännöllisiä taitoja. Kasvattajina päättelemme lapsellamme olevan kykyjä sekä matemaattiseen ongelmanratkaisutaitoon että sirkuskoulun johtajalta vaadittaviin tieto-taitoihin. Tosin lapsemme ollessa tyttö, vanhempina päättelemme molemmat hänellä olevan poikia heikommat matemaattiset ongelmanratkaisutaidot.
Lapsemme kouluun menoon on vielä viisi vuotta aikaa. Meillä on siis vanhempina vielä viisi kokonaista vuotta aikaa kasvattaa lasta luottamaan omiin kykyihinsä ennen koulun puuttumista asiaan. Koulun rooli kasvattajana ja lapsen itsetunnon muokkaajana pelottaa. Vasta nyt aikuisena, kiitos osittain kasvatustieteellisten opintojen, olen ymmärtänyt, miten paljon koulu on määrittänyt kykyjäni ja uskoani itseeni oppijana. Vasta aikuisopiskelijana olen löytänyt itsestäni kehityskelpoisen oppijan, joka luottaa taitoihinsa ja on niistä ylpeä. Koulun arvosanakulttuuri osana oppilaiden kyvykkyysarviointeja on mielestäni murskaava niiden oppilaiden osalta, jotka eivät syystä tai toisesta kiri keskitasoa ylemmäs. Alemmat arvosanat ja keskitason arvosanat ovat viesti oppilaille heidän kyvyistään alhaiseen tai maksimissaan vaatimattomiin suorituksiin elämässään.
Toivoisinkin koulujen ottavan enemmän vastuuta ylläpitää ja kehittää lasten uskoa omiin kykyihinsä ja löytää uusia kykyjä, joita vanhemmat eivät ole ehkä älynneet tehdä.
Tässä yksi essee teoksen Kohtaamisia kasvatuksen ja koulutuksen kentillä. Erontekoja ja yhdessä tekemistä artikkeliin "Mitä lapsemme osaa? Vanhemmat arvioivat ensimmäisiä kouluvuosia."
Esikoiseni ollessa puolivuotias, kerroimme lapsemme isoisälle, että toivomme lapsesta tulevan sirkuskoulun johtaja. Sirkuskoulun ideologiassa meitä viehättää tekniikka, taito ja voima yhdistettynä taiteellisesti viritettyyn humoristiseen näytelmään. Lapsemme insinööri-isoisä kimmastui ajatuksesta jakaen oman toiveensa, hänen mielestään viisampaa olisi ohjata lapsi matemaattisten opintojen pariin.
Teoksen artikkelissa tarkastelukohteena on vanhempien lapsestaan tekemät päätelmät kykyjen ja osaamisen suhteen koulun aloittamisen jälkeen, kuinka lapsen vanhemman koulutus ja lapsen sukupuoli vaikuttavat päätelmiin ja mitä lapsesta tehdyt arvioinnit merkitsevät käsitykselle, joka vanhemmille syntyy lapsen koulunkäynnistä. Vanhempien ja isoisän päätelmät puolivuotiaan kykyjä kohtaan ovat rajattomat, samoin toiveiden arkku. Äitinä minulla on lukuisa määrä toiveita esikoiseni tulevaisuuden valintojen eteen niin harrastuksiin, koulutukseen kuin ystäväpiirinkin liittyen. Toivoisin hänen tekevän valintoja toisin kuin mitä itse olen tehnyt itsenäisesti tai vanhempien ohjaamana. Harrastuksista telinevoimistelu tekisi lapsestani minua notkeamman ja opiskelut sosiaalityön parissa antaisivat eväät tehdä merkityksellistä työtä vaikkapa nuorisotyön parissa. Toiveitani tukee sataprosenttinen usko hänen kykyihinsä toteuttaa toiveeni, mutta kasvun vuodet vauvasta kouluikäiseksi opettaa meille vanhemmille lisää lapsemme temperamentista ja mielenkiinnon kohteista ja samalla vahvistaa käsityksiämme hänen kyvykkyydestään sirkuskoulun johtajaksi. Entä jos hänellä ei pysy sirkuspallot kädessä alkuunkaan? Tai jos häntä ei vain kiinnosta sirkustemppuilut? Eroaako ammatillisen koulutuksen saaneen isän päätelmät korkeakoulutuksen saaneen äidin päätelmistä lapsen kykyjä kohtaan? Kasvattajana minulla on valtavat mahdollisuudet ja voimat vaikuttaa lapseni omiin itseään koskeviin arvioihin itsestään sirkuskoulun johtajana, sillä jos itse uskon niihin, lapsenikin uskoo. Mutta artikkelista löytyy kiinnostava näkökulma liittyen lapsen tapaan käsitellä koulussa kohtaamiaan epäonnistumisia liittyen koulun yksinoikeuteen määrittää, mikä on arvokasta kyvykkyyttä. Voiko asian tulkita niin, että jos vanhemmat ja lapsi uskoo lapsen omiin kykyihin sirkuskoulun johtajana, mutta koulu arvioi sirkustemppujen sijaan lapsen matemaattisia taitoja, koulu päättelee helposti lapsen olevan lahjaton matemaattisissa ongelmanratkaisutaidoissa, kun kotikasvatuksesta puuttuu (isoisää lukuunottamatta) usko tai erityinen halu uskoa lapsen matemaattisia kykyjä kohtaan?
Sisimmässäni toivon, etteivät toiveeni lapsen tekemiin valintoihin harrastuksistaan ja opiskeluistaan näkyisi eikä kuuluisi osana kasvatustani. Sisimmässäni toivoisin lapseni löytyvän vanhempien sijaan itselleen mieleisiä sisältöjä elämään. Mutta onko mahdollista, ettei toiveeni vaikuta lapsen valintoihin?
Artikkelin esittämän tiedon pohjalta voi todeta, että lapsen kykyihin uskomisen kannalta on rikastavaa, että vanhemmilla on eritasoiset koulutukset. Korkeakoulutettuna minun uskotaan liittävän lapseemme enemmän tiedollis-kielellistä kyvykkyyttä kun taas ammattikoulutuksen omaavana lapsemme isän uskotaan liittävän lapseemme enemmän käytännöllisiä taitoja. Kasvattajina päättelemme lapsellamme olevan kykyjä sekä matemaattiseen ongelmanratkaisutaitoon että sirkuskoulun johtajalta vaadittaviin tieto-taitoihin. Tosin lapsemme ollessa tyttö, vanhempina päättelemme molemmat hänellä olevan poikia heikommat matemaattiset ongelmanratkaisutaidot.
Lapsemme kouluun menoon on vielä viisi vuotta aikaa. Meillä on siis vanhempina vielä viisi kokonaista vuotta aikaa kasvattaa lasta luottamaan omiin kykyihinsä ennen koulun puuttumista asiaan. Koulun rooli kasvattajana ja lapsen itsetunnon muokkaajana pelottaa. Vasta nyt aikuisena, kiitos osittain kasvatustieteellisten opintojen, olen ymmärtänyt, miten paljon koulu on määrittänyt kykyjäni ja uskoani itseeni oppijana. Vasta aikuisopiskelijana olen löytänyt itsestäni kehityskelpoisen oppijan, joka luottaa taitoihinsa ja on niistä ylpeä. Koulun arvosanakulttuuri osana oppilaiden kyvykkyysarviointeja on mielestäni murskaava niiden oppilaiden osalta, jotka eivät syystä tai toisesta kiri keskitasoa ylemmäs. Alemmat arvosanat ja keskitason arvosanat ovat viesti oppilaille heidän kyvyistään alhaiseen tai maksimissaan vaatimattomiin suorituksiin elämässään.
Toivoisinkin koulujen ottavan enemmän vastuuta ylläpitää ja kehittää lasten uskoa omiin kykyihinsä ja löytää uusia kykyjä, joita vanhemmat eivät ole ehkä älynneet tehdä.
