Salainen hyveeni

Pienen pojan oksennus. Isä istumassa toimettomana vieressä, kun bussi vilistää kaupungin läpi kohti Lauttasaarta. Tarvitsetteko muovipussia, kysyy naisääni takaa. Kiitos, mutta taitaa olla liian myöhäistä, toteaa isä. Tietämättä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Tai pitäisikö tehdä mitään. 

Näin ajattelin tänään aloittavani romaanin, jos olisin kirjailija.

Salainen hyveeni on kirjoittaminen. Aloitin aktiivisesti ilmaisemaan itseäni kirjoittaen parikymppisenä, lähes 20-vuotta sitten. Asuin kolmen hengen soluasunnossa Kalliossa, missä kaipasin usein juttuseuraa, mutta emme tavanneet viettää aikaa kämppiksinä keskenämme. Olimme jokainen omissa oloissamme.

Olen muuttanut kolmioon, meitä on siis kolme. Juuri nyt meitä on neljä, minä, viereinen, viereisen kaveri ja kaverin koira. Tämä ”teen muuta mitä haluan” on juuri tätä mitä juuri nyt teen! Minua siis ramaisee mutta minusta tuntuu paremmalta ahertaa näppäimistön kanssa kuin vetää ovi perässäni kiinni ja mennä nukkumaan. Koska meitä on neljä. En kuitenkaan saisi unta, sillä kuuntelisin lupaa milloin voin nukahtaa. Pidän tauon näppäimistön kanssa ja mietin pikaisesti, vetäisinkö sittenkin oven kiinni ja nukahtaisin, ilman lupaa? Sen teen, eikä se tunnu enää olenkaan vieraalta ajatukselta. Trek Chiang Mai on ensimmäisen tarinani nimi.  

Opiskeluaikoina löysin oman kirjoitusnurkkaukseni Lapin Ylioppilaslehdestä, missä pidin travelling without moving -kolumnia. Leijasurffauskärpäsen puraistua siirryin Surf&Kite - lehden vakituiseksi toimittajaksi usean vuoden ajaksi. Pöytälaatikkorunous jatkoi elämää.

Nauraa padan äärellä. Sydän sykkyrällä ilosta. Toivoa tuulta, kokea ihon lämpö. Päiväunien todellisuus. Olla vain. Levähtää lämpimään syliin. Juoda kupponen viileää. Kantaa kevyttä kuormaa. Kaipaus. Huojennus. On hyvä olla. Näin vain. Juuri näin. Täysin näin.

Odottaessa esikoistani 2,5 vuotta sitten, sisäinen kirjoituskoneeni virittyi äärimmilleen ja sisältäni tulvahteli tunteita ja ajatuksia odotutusaikaan, synnytykseen ja synnytystä seuranneeseen aikaan runokokoelman verran. Uskaltauduin monen kuukauden jälkeen luetuttamaan runoja vastikään synnyttäneillä ystävilläni, se oli melko jännittävää enkä meinannut rohjeta tehdä sitä. Mutta tein kuitenkin.

Niinä päivinä kun
itket
kiukuttelet
vaadit
huudat.
Niinä päivinä kun
kiihdyt
kiljut 

käsket
karjut.
Niinä päivinä lupaan
rakastaa sinut puhki.

Syksyllä kirjoitin elämäni ensimmäisen käsikirjoituksen lyhytdokumenttielokuvaan "No Pressure".
Hain AVEKilta käsikirjoitustukea saamatta sitä. Mutta sain palautetta.


Alkuvuodesta lähetin runokokoelmani Nuoren Voiman Liiton "Debytoi runoilijana" - runokilpailuun. Kilpailussa ei tullut menestystä, mutta tilasin arvostelupalvelun runoilleni ja sain jälleen palautetta kirjoituksilleni.


Olen pyörryksissä. En saamastani ammattilaisten antamasta hyvästä palautteesta, sillä sitä se ei ole ollut. Se on ollut hyvän sijaan enemminkin positiivista ja kannustavaa, ei niinkään kehuja sisältävää. Mutta palautteen avulla olen oivaltanut, että minulla on mahdollisuuksia kehittyä kirjoittajana. Ja se tie on pitkä.



Minun tulee rohjeta kirjoittaa enemmän, luetuttaa kirjoituksiani muilla, mutta ennen kaikkea järjestää enemmän aikaa lukemiselle.

Miten hyvin siedämme erilaisuutta?

Tässä mä istun vuoden 2015 ensimmäisenä päivänä Ruoholahden Holiday Inn -hotellin Lobby Barissa siemailemassa toista kuppia kahvia ja kirjoittamassa. Hotellissa on respan mukaan normaalia hiljaistempaa, ruplan heikentyminen on vähentänyt venäläisten matkailijoiden määrää merkittävästi koko Suomessa. Mutta se ei vaikuta ainakaan vastaanotossa työskentelevän palveluherkkyyteen; minut toivotettiin tervetulleeksi hotellin Lobby Baariin nauttimaan kahvia 3,5 eurolla sisältäen santsikupin. 

Loppuvuosi meni, kuten marraskuun postauksessa lupailinkin, luovan kirjoittamisen merkeissä. Laitoin aluille elämäni ensimmäisen lyhyt dokumenttielokuvan käsikirjoituksen ja äitiyttä käsittelevän runokokoelman.

Kahvihetki tekee terää. Huomenna siirryn opintovapaaltani takaisin asiantuntijatyöni pariin. Moni ystävistäni ja tuttavistani on jo ehtinyt kysyä, että millä fiiliksellä palaan? 

Hyvällä. 

Jäin toimestani vapaalle odottaessani esikoista 2,5 vuotta sitten. Siinä, missä omaan maailmani on mahtunut muutoksia reilussa kahdessa vuodessa, on niitä mahtunut meidän kaikkien yhteiseen maailmaankin. Wikipedian mukaan samana päivänä kun minusta tuli äiti elokuun 2012 lopulla, Voyager 1 -luotain poistui Aurinkokunnasta saavuttaen ensimmäisenä ihmisen tekemänä esineenä tähtienvälisen avaruuden. Ja tänä syksynä, kun minusta tuli pedagogisesti pätevä ammatillisten aineiden opettaja, Apple esitteli ja julkaisi uudet iPhone 6 -puhelimet ja Estonian uppoamisesta tuli kuluneeksi 20 vuotta.

Kaikenlaista.

Mutta näin yksilön näkökulmasta oli nappivalinta yhdistää pienen lapsen vanhemmuus ja itsensä ammatillinen kehittäminen. Reilun kahden vuoden aikana olen oivaltanut kiinnittää huomioita kykyyni sietää erilaisuutta.


Opettajaopinnot eivät ole olleet vain tenttikirjojen pänttäämistä vaan ne ovat tarjonneet lukuisia keskusteluita erilaisten ja erilailla ajattelevien ihmisten kanssa. Kuulostaa helpolta? Ei aina tunnu siltä. Esimerkkiä ei tarvitse hakea pitkältä.

Tavaratalon jouluruuhkassa muistin unohtaneeni yhden ostoksen ja lähdin kävelemään virtaa vastaan. Vastaani käveli pahansuovia katseita ja yksi todella kovaääninen huokaus. Erilainen käyttäytymiseni koetteli muiden hermoja ja sietokykyä. 

Tavallaan ihan ymmärrettävää. 

Haen santsikupin kahvia ja katselen hotellin aulabaarin avarista ikkunoista kadulle. Hotellin sisääntulon viereen parkkeeraa kaksi todella isoa maastoautoa. Alkaa ärsyttää. Miksi autot pitää parkkeerata ihan ikkunan eteen, kun paikkoja on muuallakin? Kuka ylipäätään haluaa ajaa enää tänä päivänä isoilla maastoautoilla? 

Ja näin jään kiinni itse hienosti siitä, miten vähän siedän erilailla käyttäytyviä ihmisiä. 

Olen aiemmin elämässäni keskittynyt tietoisesti kehittämään kuuntelun taitoani. Molemmat taidot, kuuntelun taito ja erilaisuuden sietämisen taito ovat mielestäni taitoja, joiden eteen kannattaa tehdä töitä. Miksi?

Kuuntelemalla muita, sietämällä erilaisuutta, erilaisia ajatuksia, mielipiteitä ja ihmisiä, on mahdollista toimia yhteisen hyvän eteen ja kehittää asioita. Ennakkoluulojen täyttämä asenne on iso este rakentaa yhteistä hyvää. 

Ja nyt en puhu moukasta käyttäytymisestä muita kohtaan vaan toisella tavalla toimivista ja ajattelevista ihmisistä suhteessa itseensä.

Mutta ennen kaikkea erilaisten ihmisten sietäminen saa kahvin maistumaan hotellin aulabaarissa vuoden ensimmäisenä päivänä paljon paremmalle.

Hyvää uutta vuotta 2015! 

Onnea itselleni uudesta ammattitutkinnosta! Mitä se merkitsee?

Postiluukusta tupsahti Haaga-Helian ammatillisen opettajakorkeakoulun lähettämä ammatillisten aineiden opettajapätevyyttä todistava paperi. Tuore ammattitutkinto merkitsee sitä, että mä olen nyt virallisesti pedagogisesti pätevä ammatillisten aineiden opettaja. Jes ja jea!

Entä sitten ja mitä se merkitsee?

Käytännössä se tarkoittaa, että opiskelu on lisännyt kykyjäni suunnitella koulutuksia, opettaa ja valmentaa asioita, joita olen opiskellut ja joiden parissa olen tehnyt töitä useita vuosia.

Hain sisään ammatilliseen opettajakorkeakouluun yhteiskunnallisten aineiden puolelta, sillä olen opiskellut yliopistossa yhteiskunnallisia ja osittain myös kaupallisia aineita kuten matkailututkimusta, markkinointia ja viestintää. Näiden asioiden parissa olen tehnyt myös töitä useita vuosia.

Olin harvoja opettajapätevyyttä suorittavia, jotka eivät toimi päätoimisesti opettajan tehtävissä. Ehkä siitä syystä olenkin saanut vastailla muutaman otteeseen kysymykseen, miksi halusin suorittaa opettajapätevyyden. Haaveilenko opettajan hommista?

En haaveile opetustöistä juuri tällä hetkellä, sillä toimin jo ulkoilmalajien opetustehtävissä VIIMA Kitekoulussa. Se on pirun nastaa ja vaativaa hommaa! Tämän hetkiseen asiantuntijatyöni toimenkuvaan saattaa kuulua myös mahdollisuus kehittää valmennuksia, mistä olisin varsin iloinen.

Uskon, että ammatillinen opettajapätevyys tarjoaa minulle tulevaisuudessa mahdollisuuksia hyödyntää osaamistani osana useita työnkuvia, ehkä niistä joskus joku työ voi olla puhdas opetustyökin.

Näyttää pahasti siltä, että....

.... ammatilliset opettajaopintoni ovat suoritettu viimeistä kurssia myöten. O-ou!  Mutta ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, joten laitoinkin juuri viestiä opintojeni koutsille Anu Moisiolle, että onko tosiaan niin, että voisin ottaa paperit ulos opekorkeasta ja valmistua. Odotellaan, mitä Anu vastaa (vähän jännittää).

Näyttää myös pahasti siltä, että ensimmäistä kertaa elämässäni kohtaan ajanjakson, etten ole kirjoilla missään oppilaitoksessa ainakaan hetkeen. Totuushan on, että olen lukion jälkeen ollut aina kirjoilla jossain oppilaitoksessa. Lukiosta siirryin Itävallan Alpeilla vietetyn lumilautapainotteisen välivuoden jälkeen Ikaalisten kauppaoppilaitokseen, Ikaalisista Haaga-Helian ammattikorkeakouluun Porvoon toimipisteeseen, Porvoosta Rovaniemelle Lapin Yliopistoon, Lapin yliopistosta Helsingin Avoimeen Yliopistoon, Helsingistä Lahteen Palmenian tiedottajakoulutukseen, sieltä takaisin Helsinkiin ja Haaga-Heliaan opekorkeaan. Vuosia lukioajasta tähän päivään on vierähtänyt kokonaiset 20 vuotta. HUH HUH, sanoisin. Mutta nuo kaikki kokonaiset 20 vuotta ovat sisältäneet täyttä elämää ja lähes täyttä työelämääkin. Niihin vuosiin mahtuu lukemattomia kohtaamisia ja hetkiä huipputyyppien kanssa, kuten myös viimeisimpiin vuosiin opekorkeakoulussa.

Jos Anulta ei tipahda mitään yllätystä tietooni tyyliin "Martta, sulla on vielä nämä kuusi kurssia suorittamatta" niin näyttää pahasti siltä, että loppuvuosi on pyhitetty luovalle kirjoittamiselle. Tekemiselle, mistä tykkään ihan valtavasti, mutta sille ei löydy koskaan tarpeeksi aikaa.

Mutta odotellaanpa ensin Anun postia....

Kokenut oivalluttaja?

Ideapakan Reetta otti yhteyttä syyskuussa ja kysyi minua haastateltavaksi Ideapakan kuukauden kokenut oivalluttaja -esittelyyn.

Meinasin aluksi, että odotellaan nyt, että valmistun opekoulusta, että mitä sitä nyt esittelyitä ennen sitä. Mutta sitten ymmärsin, että eihän ammatillinen opettajatutkinto tee musta valmista missään mielessä,  oppiminen ja kokemuksen kerääminen jatkuu koko loppuelämän.

Uskalsin siis lopulta vastata myöntävästi Reetan kutsuun, missä tuntuu hienolta olla kutsuttuna "kokeneeksi oivalluttajaksi". Wau. Kiitos Reetta kutsusta!

Haastattelu löytyy täältä.

Olen hyvällä matkalla siis kokeneeksi oivalluttajaksi, mutta matka ja kokemuksen keräämiset jatkuvat ja aikaa on loppuelämä.

Kesän yhteenveto

Keväällä sain valmiiksi kaikki muut opinnot, mutta jätin pieniä herkkupaloja pureskeltavaksi kesälle ja alkusyksylle eli suoritin kolme kasvatustieteen perusopintoihin liittyvää kurssia, joista kesäkuun kurssin tarkempia fiiliksiä löytyy täällä. 

Heinäkuussa toteutin muutoslaboration työyhteisööni kehityskohteena koulutuksen ja osaamisen kehittäminen liittyen asiakkuuksien ja asiakaskokemusten johtamiseen ja kehittämiseen. Tosi opettavainen ja käytännönläheinen harjoitustyö, mistä opin paljon! Pohdin myös expansiivista oppimista ja yhteiskehittelyä ja niiden tiimoilta sain valita kolme lempikäsitettä ja perustella, miksi tykkään niistä.  Lue lisää täältä!

Viimeinen opeopintoihin liittyvä kasvatustieteen perusopintojen kurssi "Kohti tutkivaa työtapaa" tuntui helpoimmalta, mutta toisaalta myös jännittävimmältä. Valitsin nimittäin kurssin suoritustavaksi "aiemmin hankitun osaamisen tunnistamisen" eli minun tuli perustella, miksi osaan jo pääpirteissään kurssin tarjoamat oppimistavoitteet, mutta myös kertoa, miten opintojakso täydentää ja haastaa aiempia tietojani.

Viimeinen opintojakso teki tosi hyvää aiempien tietojen freesaukselle, sillä.. Olen opiskellut tutkimusmenetelmiä osana ammattikorkeakouluopintojani vuosina 1998-2001 ja osana yliopisto-opintojani vuosina 2001-2006. Tutkintojen yhteydessä toteutettujen opinnäytetöiden tutkimusongelmissa painopiste on ollut taloustieteessä ja yhteiskuntatieteessä. Kohti tutkivaa työtapaa - opintojakso täydensi ja haastoi aiempia tutkimusmenetelmätieteiden opintoja tarjoamalla mahdollisuuden miettiä tutkitusongelmia kasvatustieteen tarjoamista lähtökohdista käsin. Kohti tutkivaa työtapaa - opintojakso täydensi myös aiempia tutkimusmenetelmätieteiden opintoja tarjoamalla mahdollisuuden kerrata tutkimusmenetelmien perusajatusta, sillä aiemmista opinnoistani on jo kymmenisen vuotta aikaa.



Kuhinaa! Orkestroitumista! Resentraatiota! Huraa!

Kesähelteiden keskellä imen itseeni tokavikaa opeopintoihin liittyvää kurssia "Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa."

Osana kurssia tehtävänäni on pureskella expansiivista oppimista käsitteenä ja etsiä Engeströmin teoksesta kolme kohtaa, joista vaikutuin.

No ne ovat kuhina, orkestroituminen ja resentraatio, koska...

Vasta keski-ikäistymisen kynnyksellä olen huomannut, miten helppoa on käpertyä ajattelemaan ja toimimaan niin kuin olen aina toiminut. Aamulla on parasta syödä omena ennen aamulenkkiä, töihin on mukavinta polkea pyörällä. Oikeaksi ja vääräksi todetut asiat elämän varrella ovat juurtuneet mieliin ja tapanani on ajatella, että muuta totuutta ei ole. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että on vähintään tylsää viettää loppuelämä samojen ajatusten ja toiminnan parissa, mihin olen aina tottunut. Väriä elämään tuo kuulla muiden ajatuksia ja toimintaa ja antaa niiden ravistaa omaa ajattelua. Voisiko omenan syöminen tuoda enemmän iloa vasta aamulenkin jälkeen? Onko laiskuus todellinen syy valita auto työmatkalle pyörän sijaan? Yllä listaamistani syistä johtuen vaikutuin äärimmäisen paljon teoksen tarjoamasta käsitemallista ”kuhina”. Ei tarvitse mennä omaa kotiovea pidemmälle Helsingissä, kun kadulla on mahdollista huomata kuhinaa, eri suuntiin liikkuvia ihmisiä erilaisine mielipiteineen, ajatuksineen ja harrastuksineen. Siinä missä skeittauksessa kehittyy kuhinan omaisesti eri tyylisuuntiin, myös omaa ajattelua on mahdollista kehittää ja ennen kaikkea avartaa kuhinan omaisesti eri suuntiin katselemalla, kuuntelemalla, väittelemällä ja kurkkien, mitä nurkan takaa löytyy. Yritykset eivät palkkaa enää ”valmiita” ammattilaisia työtehtäviin vaan jatkuvasti uutta oppivia ja uusia toimintamalleja omaksuvia ihmisiä, jotka nauttivat kuhinasta ympärillään. 


Toinen teoksesta löytynyt lempikäsite on orkestroituminen. Engeström kuvaa orkestroitumista prosessina, jossa ihmiset liittävät yhteen erilaisuuksia aikaansaadakseen jotakin uutta. Suomalainen ajatushautomo Demos Helsinki rakentaa tulevaisuuden yhteiskuntaa yhdistämällä muutoksesta kiinnostuneita ihmisiä, tuomalla heidät yhteen ja saaden heidät toimimaan yhdessä uutta luoden. Demos Helsingin toiminnassa on kyse orkestroitumisesta eli kun organisaatioita, ihmisryhmiä ja intressejä yhdistetään, syntyy muutos, joka juurtuu syvälle. Olen päässyt pureskelemaan teemaa erilaisuuden sietäminen useassa eri yhteydessä osana opettajaopintoja sekä henkilökohtaisissa kirjoituksissani että osana ryhmäkeskusteluita ja tuntuu, että aiheesta puhutaan suhteellisen vähän esimerkiksi työyhteisöissä yrityksistä oppilaitoksiin suhteessa sen aikaansaamaan hyötyyn eli tapaan viedä muutokset läpi yhteisymmärryksessä. Osittain henkilökohtaisesta kiinnostuksesta teemaan ja osittain teeman tärkeydestä osana opettajuutta oli tavattoman hienoa löytää teemalle oma käsite ”orkestroituminen”! 


Kolmas teoksen ja tehtäväksiannon kautta oppimani uusi lempikäsitteeni on resentraatio. Pidän siitä, sillä sen ymmärtäminen ja hyödyntäminen osana erilaisia kehittämis- ja suunnitteluhankkeita niin työelämässä kuin oppilaitoksissa on olennaista, kun halutaan syventää oppimisen mahdollisuuksia. Yksilökeskeinen ajattelu on helppoa, mutta yhteistoiminnallinen tekeminen ja me-ajattelu on vaativaa. Yhteistoiminnallisissa tekemisessä mielipiteitä esiintyy laidasta laitaan, mikä aiheuttaa keskustelua, väittelyä ja kinaakin. Mutta yhteiskuntaa ei voi rakentaa yksittäisten yksilöiden toiveista käsin vaan siihen tarvitaan metakognitiivisia kysymyksiä resentraation alueelta.